Runoelmia 2
F. Brummer




F. F. Brummer

Runoelmia 2



		Sa raukka Runottareni
		Oi, laula, laula! Aina,
		Kun äänes kuulen, aikani
		On hauska; huol' ei paina.
		Kun henken' pyrkii uupumaan,
		Käy tomusta se nostamaan!

    Ensimmäisen kerran julkaistu 1882.



Helmille


		Oi, Helmini, suo kerran viimeisen
		Mun kanteleeni äänen kajahdella!
		Suo kerran sydämmeni suruisen
		Viel' ensi lemmestänsä lauleskella!
		Jo koht' on kannel vaiti kourassain:
		Mun kalman kylmyys asuu rinnassain.

		Muistatkohan viel' aikaa mennyttä?
		Muistatko, Helmi, onneamme silloin
		Ja lemmen liekin ensi ennettä
		Ja riemulaulujamme aamuin, illoin?
		Oi, muistatko sa niitä? Kuollessain
		Ne vieläkin on mulla muistossain.

		Muistanpa aina silmäis loistehen,
		Kun puoleheni katsoit hymyellen.
		Kun kasvojesi näin hohtehen,
		Ma hurmoksissa seisoin ihaellen
		Ja huulilleis kun painoin suudelman…
		Ken tunteilleni keksis lauselman!

		Maat, taivahat ma silloin unohdin;
		Ja impyeni äänen koska kuulin,
		Ma autuaitten lailla vavahdin,
		Sit' enkelinpä kuiskeheksi luulin.
		Oi, juhlahetket niityn nurmella!
		Oi, riemupäivät Roinen rannalla!

		Kun nietos suli puron partaista,
		Ma kevään kukat helmahasi kannoin.
		Mit' ilman alla tiesin herttaista
		Sen sulle – oi, niin mielelläni – annoin
		Ja onnellisna parhaan itseni
		Ma uhrasin vaan sulle, armaani.

		Mut, Helmi, toisellepa vainen nyt
		Sa sydämmesi aartehia annat.
		On autuutemme aika päättynyt:
		Sa toisen miehen kihloja nyt kannat.
		Häll' olkoon sulle syli lämpönen
		Ja sydän hellä, lempi tulinen!

		Hyvästi, Helmi! Onni olkohon
		Sun johtajasi aina elon teillä.
		Mun kohtaloni miksi tulkohon,
		On lohdutus myös paljon kärsineillä:
		Jo koht' on kannel vaiti kourassain.
		Mun kalman kylmyys asuu rinnassain.




Keski-suomalaisten asevelvollisten laulu


		Pois kirves, kuokka, kädestä,
		Nyt miekka kourahan!
		Ken oman maansa edestä
		Ei kuolis, armahan?
		Hurraa, hurraa, kas, riemulla
		Ja isiemme innolla
		Me vihollista voittamaan
		Taas käymme oppimaan.

		Sa miesi Suomen sydänmaan
		Ain ollos urhokas
		Ja sortajia kaatamaan
		Kuin karhu voimakas!
		Tää oppi oiva isien
		Myös olkoon ohja poikien:
		"Eespäin! Vei tiemme kuolemaan.
		Tai voiton kunniaan."

		Käskyille kuuliaisia! —
		Sen vaatii virkamme;
		Vaan kelpo suomalaisia
		Myös olla vannomme.
		Jos meissä Luojaan luottamus
		Ja urhotöihin uskallus
		On juurtunut, niin tulkoot vaan,
		Ken tohtii, ilkkumaan.

		Oi, kuullos, veikko! Kuulethan
		Kuin korpi kumajaa.
		Sen ääntä ihannellahan
		Miel' aina halajaa....
		Siell' uhkuu kosket kohisten,
		Ja metsä kertoo humisten
		Säveltä kehtolauluni. —
		Mun synnyinseutuni!

		Tään seudun e'estä rakkahan
		Mit' antaa soisinkaan?
		Oi, henkenipä varmahan!
		Muut' en ma voisikaan.
		Mi kallihimpi uhri ois,
		Jon Suomen lapsi maalleen tois?
		Niin, niin; sen jospa tietäsin,
		Ma kaiken antasin.

		Nyt hyväst' armas koti jää
		Ja hellä äitini
		Myös siskot, isä harmaspää
		Ja nuori kultani!
		Pois vainen kyynel pyyhkikäät
		Ja pojastanne miettikäät:
		Jos sorrut sotiin, – isänmaa
		Sun helmahansa saa.




Asuinkumppalini


		Nyt majahani muuttanut
		On kumppalikin mulle.
		Täst' en oo vielä virkkanut,
		Siks kerron sen nyt sulle.

		Hän tänne tosin tullut on
		Omalla luvallansa,
		Mut hän on, raukka, puoleton,
		Siis olkoon olojansa.

		Ei hänestä, näät, kulloinkaan
		Oo mulle suurta haittaa;
		Ei moiti ruokaa milloinkaan,
		Vaan kaikki hälle maittaa.

		Ei haasta riitaa kanssani,
		Ei myöskään juorullansa
		Hän häiritse mun tointani
		Vaan pysyy alallansa.

		Se erehtyy, jos häntä vaan
		Ken luulee sankariksi.
		Hän on, jos sanoa sen saan,
		Jo luotu pelkuriksi.

		Kun lasiani nelistän —
		Kas, kohta hän sen kuuli,
		Ja jalkaani jos tömistän,
		Hän katoaa kuin tuuli.

		Ei tosin meidän virkamme
		Oo yhtäläinen juuri,
		Mut meidän omaisuutemme
		On melkein yhtä suuri.

		Ei vuosikautenakahan
		Käy meille ahtaaks piiri,
		Kun kumppalini – arvaathan —
		On pienen pieni – hiiri.




Helmin kysymys


		"Lemmittyni, miksi on niin murheellinen muotosi?
		Miksi taaskin säihkyvät noin tuskan tulta silmäsi?
		Eikö Helmin lempi voikkaan huoliasi huojentaa?
		Eikö tuota säihkyäkään silmistäsi sammuttaa?"

		"Oiva neito, armas neito, kuullos kun ma sanelen:
		Murheiselta jos ma näytän, anteeks sitä anelen.
		Levotoin on ihmisluonne, vaikea on elon tie.
		Kenpä täällä huoletoinna, armahani, aina lie?

		Vaan kun tunnen sydämmesi lemmestä noin sykkivän
		Ja kun näen huulesi noin suloisesti hymyvän,
		Heräjäävi riemun tunne rintahaani paisuvaan;
		Silloin olen onnellinen, – lemmi, lemmi, Helmi vaan!"




Lemmi, laula!


		Lemmi, nuorukainen,
		Ollen vielä huoleton;
		Nauti, nuori nainen,
		Kevään riemu lyhyt on:
		Lemmen kukat lakastuu,
		Suven ruusut surkastuu;
		Aika niille tuimimman
		Talven tuo ja kuoleman.

		Laula, nuorukainen,
		Ystävittes joukossa.
		Naura, nuori nainen,
		Siskojesi seurassa:
		Laulu tunteet jalostaa,
		Nauru leikit sulostaa;
		Koht' on laulu vaijennut,
		Neidon nauru katkennut.

		Lemmi, nauti, laula
		Silloin kun sen tehdä voit!
		Vieno on lemmen paula,
		Täys' oil malja jonka joit.
		Kehno se, ken ruikuttaa,
		Vaivojansa valittaa:
		Nauti, nauti nuorena!
		Sydän jäähtyy vanhana.




Uneni


		Ma armaani
		Näin luonani
		Tuon nuorna kuolleen kultani.
		Kuink' oilkaan rintain riemuinen
		Ja kultain hymy herttainen!

		Ma valvahdin
		Ja huoahdin:
		Oi, untako taas hourahdin!
		Niin oil se vaan. Voi milloinka
		Nää ilveet loppuu? Kulloinka?

		Valheita vaan
		Tuo tullessaan
		Yön enkelkin jo helmassaan.
		Nää kuvastelmat onnesta
		On pilkkaa onnettomasta.

		Taas uinahdin,
		Kaikk' unohdin,
		Mut kultain haahmun huomahdin.
		Se autuaasti hymyillen
		Näin lausui poijes liidellen:

		"Oi päällä maan
		Ei konsanaan
		Saa elo täyttä onneaan,
		Mut riennä, sulho, Luojan luo.
		Hän mielellesi rauhan suo."




Saituri


		Hän järven jäätä astuili
		Nyt kotiin kulkeissansa.
		Taas kalliit korot kokoili
		Hän käymämatkallansa.

		"Jää kyll' on sinut kestävä,
		Jos vaan et käänny tieltä,
		Mut virran suu on pettävä,
		Oi, ollos poijes sieltä!"

		Näin neuvoo häntä naapuri;
		Mut kohti kotoansa
		Vaan suoraan kulkee saituri
		Kiusaillen onneansa.

		Mi mieli onkaan miehellä?
		Haa! Kitsaudessansa
		Hän, näät, ei raahdi kierrellä, —
		Surkoilee saappaitansa.

		Mut jää jo murtuu allansa.
		"Oi, Herran nimeen auta!"
		Hän huutaa naapurillensa,
		"Tää hirveä on hauta."

		Tuo, oitis kun sen oivalsi,
		On apuun kiiruhtanna.
		Jo kättään hälle tarjosi
		Ja ehtii virkkaa: "anna…"

		Tää sana korviin saiturin
		Se kuuluu kauhealle.
		Hän käden hylkää naapurin
		Ja vaipuu veden alle.




Hyljätyn valitus


		Oi, jos saisin kuolla
		Maailmasta pois!
		Haudan tuolla puolla
		Auvoisempi ois.
		Käy jo kohtaloni
		Ratki oudoksi:
		Itkuks itselleni,
		Muille vaivaksi.

		Kaikki mult' on mennyt
		Riemu, raikkaus.
		Kaikki, kaikki vienyt
		Mult' on – rakkaus.
		Enpä luullut oisi,
		Että toivo mun
		Koskaan syöstä voisi
		Tilaan sullotun.

		Päivän armauskaan
		Nyt ei riemuita.
		Yön ei hiljaisuuskaan
		Mua rauhoita.
		Kaikki mult' on mennyt
		Riemu raikkaus.
		Kaikki, kaikki vienyt
		Mult' on – rakkaus.

		Oma sulho-kulta
		Rikkoi valansa.
		Taivas! Tuomen alta
		Kuulit sanansa.
		Sovitusta hälle
		Vainen anelen,
		Rauhaa eksyvälle
		Sulta rukoilen.

		Saisin itse kuolla
		Maailmasta pois!
		Haudan tuolla puolla
		Itkua ei ois.
		Varro! Päästön hetki
		Kerran kerkeää.
		Koska päättyy retki,
		Tuska herkeää.




Suosi, hoida![1 - Seuranäytelmässä Jämsän pitäjässä v. 1881 varoja kerättäessä suomalaisen teaterin kannattamista varten.]


		Näytelmätaiteen vieno hengetär
		Oil keskessämme outo. Syöjätär
		Sen syrjään oilkin syössyt. Murehella
		Ja mykkänä se aikakaudet vietti
		Ja kyynelsilmin kohtaloaan mietti:
		Ei kieltämme se saanut puhuskella.

		Vaan vihdoinkin sen Suomi lapsekseen
		Jo tunsi, otti orvon huolekseen,
		Ja rakkauden tää nyt siltä voitti.
		Ja lapsi loihe kohta laulamaanki.
		Sai riemusta myös rinnat paisumaanki;
		Jos kohta moni myöskin sitä moitti.

		Se näyttää meille ihmisluonnetta;
		Se suosii hyvää, suomii pahuutta
		Ja kertoo elämämme rettelöistä.
		Mut nuori on se – lapsukainen vielä.
		Siis tue häntä, Suomi, elon tiellä.
		Oi, hellästi sa hoida heiveröistä!




Ainan laulu ommellessansa


		Nuori olen neitonen ja ken se mua kohtaa
		Ihantelee, kuinka puna poskiltani hohtaa.

		Kylän pojat kuiskavatten: "ota kihlat multa!
		Palaahan kai sydämmesi? Saanko muiskun sulta?"

		Minä heille vastaelen: "niinkuin märkä palaa.
		Turhaan mua hulivilit kullaksensa halaa."

		En ma huoli pojista, en heidän kihloistansa.
		Mut jos tulee Vilho, niin … niin karkaan kaulahansa.

		Ystävän' on kaukana, ei taida tänne joutaa.
		Mont' on maata välillä; ken hänet sieltä noutaa?

		Häntä ajatellessa, oi, kuinka neula luistaa!
		Vaan … en tiedä varmaan, jos hän mua enään muistaa.

		Eron hetk' oil huimaava. Hän istui vieressäni.
		Hiukan, luulen, itkettiinkin, – se on mielessäni.

		Tarttuipa hän käteeni; ja nyt en muista muuta
		Kuin nää hänen sanansa ja … että annoin suuta:

		"Kunhan järvet aukenee, ja kevätpäivä paistaa,
		Ensilemmen suloa saan luonasi taas maistaa."

		Niin hän lausui lähteissänsä. Häneen minä luotan.
		Hunajata huuliltani hänelle vaan juotan.




Syysyöllä


		Kas, kuinka kauniisti
		Välkkyen vilkkaasti
		Tähdet taas tuikkivat,
		Taivaalla tanssivat.

		Tuolla on toivoa,
		Rauhaa ja riemua.
		Täällä vaan vaivoja,
		Tunnonkin tuskia.

		Tuonnepa toivosin,
		Matkata mielisin,
		Voimat kun kannattais,
		Kurja kun siivet sais.

		Kas, kuinka kauniisti
		Välkkyen vilkkaasti
		Tähdet taas tuikkivat,
		Taivaalla tanssivat.




Orja-tytön laulu


		Nyt aurinkokin armainen
		Taas nousee taivahalle,
		Ja kastehelmi kaunonen
		Välähtää hopealle.
		Oi, miksi vainen minulle
		On olo raskasta?
		Ken loisi orjatytölle
		Vaan hautaa hiljaista?

		Oi, riemurinta käkönen,
		Sa syystä helkyttelet,
		Kun ilman piirit, miekkonen,
		Vapaana vaeltelet.
		Ja vapahana immelle
		Sa kukut sulhaista.
		Oi, kuku orjaneidolle
		Vaan hautaa hiljaista!

		Nyt luodut kaikki heräjää
		Taas elon nautintoihin,
		Ja ilon sävel heläjää
		Jo kauas laaksoloihin.
		Mut mielessäni kolkolle
		Vaan tuntuu. – Suloista
		Jos tietäis orjatytölle
		Se hautaa hiljaista!




Öinen huokaus


		En Luojaltani anele
		Ma kunniata, valtaa.
		En rikkautta rukoile,
		Voin köyhyyttäkin kantaa.

		Mik' onkaan onni maailman?
		Vaan kupla vetten päällä,
		Mi häilyy hetken muutaman,
		Mut särkyy myrskysäällä.

		Vaan tää on harras pyyntöni:
		Luo mulle nöyrä mieli.
		Tee lempirikkaaks rintani
		Ja vilpittömäks kieli.

		Ma lakkaamatta horjahdan
		Nyt synnin hetteheille.
		Suo voimaa, että kiiruhdan
		Taas siveöiden teille.




Kirje entiselle ystävälleni


		Vaikk' aika muuttuneena
		Nyt vastahani käy,
		Elooni suuttuneena
		En sittekään ma näy.
		En etsikkään ma rauhaa,
		En tyyntä toivokkaan.
		Kun elon myrskyt pauhaa,
		Ma nauran vaan.

		Kas ystävitten mielet
		Kuink' onkin muuttuneet!
		Myös parjaajitten kielet
		Ei okaa puuttuneet.
		Ma isieni maata
		Tok' lemmin ainiaan.
		En valittaa siis saata,
		Oon vaiti vaan.

		Oil mulla muinoin kulta
		Noin sievänlainenkin.
		Oil myöskin lemmen tulta
		Ja olis vieläkin.
		Nyt yksinäni tulla
		Saan illan kuutamaan.
		Ei tuskaa tuosta mulla,
		Ma laulan vaan.

		Kun vanhempani kuoli
		Ja maahan mullattiin,
		Silloinpa raskas huoli
		Poveeni painettiin.
		Oi äiti armas! Kenpä
		Sun sais unohtumaan.
		Ma voisinkohan? Enpä;
		Ma itken vaan.




Etsi valoa![2 - Varoja kerättäessä Sahalahden pitäjän lainakirjastoon v. 1881.]


		Etsi, etsi, suomalainen,
		Järjellesi valoa!
		Järki, miss' on siveellinen,
		Siin on elo jaloa.

		Guttenbergin keksintöä
		Pidä aina arvossa.
		Monta hyvää mietintöä
		Löydät usein kirjassa.

		"Mitäpä ma huolisinkaan
		Viisauksista maailman.
		Järkeni, – jos tylsä onkaan. —
		Antama on Jumalan."

		Näinkö mietit? Mutta muista:
		Monta viittaa varmemmin
		Erhetysten erämaista
		Kotiin johtaa suoremmin.

		Monestapa kukkaisesta
		Mehiläinen metensä
		Valmistaa, ja pisaroista
		Meret saavat vetensä.

		Valistushan kaikkialta
		Harhaluulot hajoittaa,
		Luonnon voimain vallan alta
		Sua irti johdattaa.

		Etsi, etsi, suomalainen,
		Järjellesi valoa!
		Järki miss' on siveellinen,
		Siin' on elo jaloa.




Provessori metsästämässä


		"No niin, no niin, nyt metsähän!
		On raikas syksyaamu
		*Heu, Phylax!* Jospa mennähän;
		Jo poistuu kuunkin haamu.
		Ei kuolemaks oo retki tää,
		Hyvästi, *Plautus*, siksi jää!"

		Jo loistaa rusko pilvestä,
		Ja metsätorvi raikuu:
		"Tu, tuu, tu tuu;" sen äänestä
		Noin kalliotkin kaikuu;
		Ja raitis, raitis on nyt sää,
		Ei kuolemaks oo retki tää.

		"Hau, hau", nyt kuuluu metsästä
		Ja jänis vilahtelee:
		"Pang, pang", myös paukkuu pyssystä,
		Ja savu tuprahtelee.
		"*Mehercle! Ubi lepus?*" Oi,
		Se juoksi pois. Nyt *tuba* soi!

		Ei ollut tämä tepponen
		*Diana*-immen ilkku.
		Oon itse lyhytnäkönen
		Ja *Phylax* – se on nilkku.
		Niin; tässäkö nyt viivytään,
		Vai karhujako etsitään?

		Istunpa kuusen juurelle,
		Sen huminata kuulen.
		Se kelpo metsämiehelle
		On luvallista, – luulen,
		Ja raitishan on vainen sää,
		Ei kuolemaks' oo retki tää.




Maljan ääressä


		Ken eloni taivaalta varjon,
		Tuon synkeän, pois tavi? Ken?
		Maan päällä niin paljon, niin paljon
		On aihetta murheesehen.
		Mut saatua maljani täyteen
		Sen pohjahan ryypiskelen.
		Näin murheet kuin kiitävän höyteen
		Keveiksi ma lieventelen.

		Ma maljasta onnellisuutta
		Ja intoa, riemua juon.
		Oi, siitäpä unhetta uutta
		Jo ammoin ma tuskille tuon.
		Näin varjot, jos kuinkakin tummat
		Luon purppura loisteesehen,
		Ja taivahan ihmeet ja kummat
		Ne laskeikse maljasehen.

		Jos ystävät joskus mun pettää,
		Ma maljasta ystävän saan.
		Mua krouvarit häijyt kun kettää,
		Suon anteeksi heillekin vaan.
		Ma riemulla rintaani vasten
		Jo sulkisin maailmankin
		Ja mielellä hiljaisten lasten
		Ma kärsin sen kurjuudetkin.

		Kun ihmiset toistansa kalvaa,
		Ma maljaani tyhjentelen.
		Kun "puhtaatkin" parjaa ja solvaa,
		Ma lauluja luurittelen.
		Jos rikkaana oisin, ma muille
		Tuon heittäsin rikkauden.
		Muun kaiken ma soisinkin heille,
		Pait kultani muiskuja en.

		Vaan kultain, jos hänkin mun hylkää.
		Ma tuostako huolehtimaan?
		En; montapa murheista ylkää
		Sai malja taas riemuitsemaan.
		Näin ruusujen maata ma kuljen
		Ja maljaani kallistaen,
		Ma murheilta rintani suljen
		Vaan taivaista haaveksien.




Ikävöitsevä


		Istun rannan kivellä ja itken ikävääni,
		Murhemiellä haikealla kaipaan ystävääni.

		Sua kun ma muistelen, niin viiltää sydäntäni.
		Rintaa polttaa, viluttaa, – et jää sa mielestäni.

		Lienenkö ma rikkonunna vasten tahtoani,
		Vai se ollee parempi, ku vei mun armahani?

		Miksis kultain luokseni sa saavuit laisna tuulen,
		Joka henkii päälleni ja jonka kuiskeen kuulen.

		Sitte riensit toisaalle… Voi toki ystävääni!
		Yksin raukka rannalla nyt itken ikävääni.




Vapaudelle



Vapautt' ääneni soi


Vapaus, vapaus, oi!


P. C

		Oi, vapaus, perintö taivahasta
		Sun alttarisi pyhäks tunnustan.
		Sa alkuasi olet Jumalasta,
		Siks polviani sulle notkistan.
		Jos Nova-Semljan tuntureilla oisin,
		Ma onnellisna sittäik' olla voisin,
		Kun johtajanain vaan on vapaus.

		Vapaus miettiä ja toimiskella,
		– Ei hurjain teitä rientää raivona, —
		Ja aattehet myös julki lausuella,
		Kun totuus niissä vaan on pohjana.
		Niin, – tyhmät vainen kauhistune niitä,
		Ja konnat niitä vääristelkööt; siitä
		Ei murru miehen miel', ei rohkeus.

		Oi vapaus, sa lahja taivahasta,
		Sun alttarisi pyhäks tunnustan.
		Sa alkuasi olet Jumalasta,
		Siks polviani sulle notkistan.
		Jos auringonkin valotta ma oisin,
		Niin onnellisna sittäik' olla voisin,
		Kun johtajanain vaan on vapaus.




Miksi en?


		Lintu pieni, lehdon puulla
		Riemut sulla riittää.
		Yhätippä laulusuulla
		Kieles Luojaa kiittää.

		Armahasi hempeyskö
		Sulon sulle kantaa,
		Vai tuon lehdon viileyskö
		Ihastusta antaa?

		Miks' en saattais minäkin näin
		Laulaa linnun lailla;
		Vei tieni vaikka minnepäin,
		Mitä oonkaan vailla?

		Kai'u toki kanteleeni,
		Kai'u hartahasti
		Ihanuudest' isänmaani
		Kuolohoni asti!




Lintunen



(Suomennos)

		Lauloipa pieni lintunen
		Peitossa hongikon.
		Hän päivän pitkän laulellen
		Viel' uupumatoin on.
		Puun korkehimman latvahan
		Hän istui; – loistoa
		Tuon aurinkoisen laskevan
		Hän mielii katsoa.

		Metsässä synkät alhot on
		Ja puita taajahan.
		Siell' ampuja käy armoton,
		Ku tähtää tarkkahan.
		Hän vaanii, ryömii, kurkistaa,
		Hän hiljaa hiipiilee;
		Korkeinta puuta katsastaa:
		Eihän se mitään tee?

		Vaan lintu pieni lauleli
		Suv'illan ruskossa.
		Hän Jumalata kiitteli
		Vapauden riemussa.
		Hän lauloi, eikä tietänyt,
		Kuin kauaks' äänens' soi,
		Kun kiivas luoti lensi nyt
		Ja surman hälle toi.

		Mit itket? Suotta kyynele
		Nyt on. Ken auringon
		Loistossa laulaen kuoli, se
		Elää, vaikk' kuollut on.
		Suv'illan kirkkaan sulohon
		On kuolo herttainen.
		Kun silmä tähtää valohon
		Laulaja miekkoinen!




Keväällä vuonna 1882


		Oi, kevätpäivää helteistä!
		Jo lähtee jäätkin järvistä,
		Vaan rinnastain ei lähde jää,
		Voi, mistä tulle tää?

		Nyt kevättäkö sille ei
		Siis joudukkana? Kenpä vei
		Sen lämmön, ruusut herttaiset
		Ja runsaat toivehet?

		Sen, Helmi, sinä tiedät kai,
		Sun tähtes mulla talvi tai:
		Sun kylmyytes mull' ankaran
		Loi roudan rintahan.

		Ja sitäpä ei sulamaan
		Yks' aurinko saa konsanaan.
		Vaan kaksi sais sen aikahan:
		Nuot silmät armahan.




Epigrammeja



I

		"Niin runsaasti kuin merten rannalla
		On santaa, syntiä on tunnolla
		Myös meidän pastorin", näin hoetaan.
		Se parjausta on, sill' eihän hällä
		Oo omaatuntoa, näät, ollenkaan.


II

		On Pirjo-eukolla taas hampahat,
		Näät ihko uudet, vaikka – irtonaiset.




Конец ознакомительного фрагмента.


Текст предоставлен ООО «ЛитРес».

Прочитайте эту книгу целиком, купив полную легальную версию (https://www.litres.ru/brummer-11161150/runoelmia-2/) на ЛитРес.

Безопасно оплатить книгу можно банковской картой Visa, MasterCard, Maestro, со счета мобильного телефона, с платежного терминала, в салоне МТС или Связной, через PayPal, WebMoney, Яндекс.Деньги, QIWI Кошелек, бонусными картами или другим удобным Вам способом.



notes



1


Seuranäytelmässä Jämsän pitäjässä v. 1881 varoja kerättäessä suomalaisen teaterin kannattamista varten.




2


Varoja kerättäessä Sahalahden pitäjän lainakirjastoon v. 1881.


