Runoelmia 1
F. Brummer




F. F. Brummer

Runoelmia 1





RUNOELMIA





Runottarelleni


		Ois mieli sulla lentää
		Jo taivaan pilvihin,
		Mut myötäis en voi entää
		Jos siinnät silmihin;
		Ja siipiesi päällä
		Jäis kesken kulkuni.
		Ei; pysytään me täällä,
		Maan päällä, armaani.

		Kas, taivaallista eikö
		Maan päällä oisikaan?
		Sen Luoja pojes veikö?
		Ei luulla voisikaan:
		Näe lehdot suvisäällä,
		Näe silmät Selmani!
		Ei; pysytään me täällä,
		Maan päällä, armaani.

		Täll' ensin Edenissä
		Oil taivas tarjona,
		Ja puhtaan sydämessä
		Se viel' on avoinna.
		Kuin liukkahalla jäällä
		Vaikk' oisi matkani,
		Niin pysytään me täällä,
		Maan päällä, armaani.

		Ihmeeksi merten ääret
		Ne Luoja tänne loi,
		Ja satakielten äänet
		Vaan ylistystä soi.
		Viel' alppein ryntähällä
		Rehoittaa ruusuni.
		Ei; pysytään me täällä,
		Maan päällä, armaani.

		Kun maiset siteet laukee,
		Ja taivaan laulu soi,
		Mun äänein silloin raukee,
		Niin laulella en voi.
		Ja torvet ylähältä
		Kun kaikuu korviini,
		Niin lähdetään me täältä,
		Maan päältä, armaani.




Siksi laulan


		Oil öisen synkkä mieleni,
		Ja murhe ahdisteli;
		Myös kyynel peitti silmäni,
		Ja rinta huokaeli.

		Mut mietin: paremp' itkua
		On vaikka naureskella,
		Ja auvoisempi surua
		On vainen lauleskella.

		Ei soinnu somast' ääneni,
		Vaan kas, kun veisaelen,
		Min kohta haihtuu huoleni,
		Ja siksi lauleskelen.




Harjulla.[1 - Harju on Jyväskylän kaupungin lounais-puolella oleva korkea mäki.]


		Oi, Herra, maailmaasi
		Saan taaskin ihailla.
		Kuin voisin kunniaasi
		Ma kyllin veisailla!
		Sun ihmetyösi ovat
		Niin suurenlaatuiset
		Ja luonnon jalot kuvat
		Niin vaihtelevaiset.

		Kas Kanavuorta tuolla,
		Mi siintää silmihin;
		Sen kummallakin puolla
		On seutu herttaisin.
		Ja Haapakosken pauhun
		Sen kuulen tännekin:
		Oi, Luoja, voimas laadun
		Näen luomastasikin.

		Kuvana lempeästä,
		Mi mielet lumoilee.
		Ja luonnon liepehestä
		Kuin lapsi hymyilee
		Nään Lohikosken lehdot
		Ne ihmeen ihanat,
		Sen kummut, kukkakehdot
		Ja rannat vihannat.

		Jo Alvejärven vuossa
		On aallot nukkuneet,
		Ja väreet Tuomiossa
		On tyyten tauonneet.
		Tän seudun syvää rauhaa
		Ken hennois hämmentää?
		Vaan rastasparvi laulaa
		Ja peippo visertää.

		Kas Jyväsjärven pintaa
		Nuo purret kiitelee;
		Ne varmaan ennen iltaa
		Nyt kotiin rientelee.
		Ja höyrylaivat lentää
		Jo päässä Päijänteen;
		Ne piakkohon entää
		Äijälän salmehen.

		Ja kaupunki tuo sievä
		On tulevaisuuden.
		Se kansan viel on vievä
		Luo valon aarteiden.
		Tääll' oivat miehet loipi
		Tiedolle alttarin,
		Ja monet järjet juopi
		Lähteestä Mimerin.

		Näin runsaast suloisuutta
		On isänmaassamme.
		Se hartautta uutta
		Luo vastuksissamme.
		Oi, kuinka tunteet vaihtuu
		Näit' ajatellessa!
		Pois kaikki huolet haihtuu
		Jo luonnon helmassa.




Attilan häät


		Miksi laulaa Hunnein lapset, iloisina kulkevat?
		Miksi ratsut rauhallisna tannerta nyt polkevat?
		Torvet raikuu, riemu kaikuu lakeoilla Unkarin;
		Häitä näin nyt vietetähän uljaan sotasankarin.
		Ken on sulho? Attila, tuo maailmainkin mainio,
		Hän on sulho. Morsian on ihanainen Ildiko.
		Torvet raikuu, riemu kaikuu, juhlaa kestänyt jo on
		Ammon aikaa, väsyneiden mielet pyrkii lepohon.
		Päivä laskee. Lemmettäret urhon rintaa viehättää,
		Teltan yli Hämärätär öisen hunnun levittää.
		Tuoni hioo viikatettaan. Julma, säästä sulhoa!
		Maineen, lemmen helmasta nyt häntä älä tempoa.
		Armotoin sa olet Tuoni. Sankari on sorrettu;
		Maailmankin mainiolt' on elon lanka leikattu.
		Aamu joutuu. Pustalle luo kulta loisteen aurinko.
		Lohdutoinna vuotehella itkee armas Ildiko.




Sydän


		Oil aika, jolloin riemusta
		Löi rintani: "tik, tak".
		Ma lasna juoksin; povesta
		Vaan kuului näin: "tik, tak."
		Kun äidin helmaan uinahdin,
		Löi sydän hiljaa: "tik."
		Ja leikkimään kun havahdin:
		"Tik, tak, tik, tak, tik, tak."

		Kun nousin nuorukaiseksi.
		Löi rintani: "tik, tak."
		Ja veri kuohui kuumaksi,
		Kun suonet soi: "tik, tak."
		Oi mieles' onko maailmaan?
		Sen vaaroihinko? "Tik!"
		Ja Helmin kullakseinko saan?
		"Tik, tak, tik, tak, tik, tak."

		Vaan miehen povi tyynesti
		Taas tykkivi: "tik, tak."
		Kun unet haihtuu, hartaasti
		Se vastavi: "tik, tak."
		Mut isänmaa ja vapaus jo työhön kutsuu. "Tik."
		Ja taas lyö rinta rohkia:
		"Tik, tik, tik, tak, tik, tak."

		Ah vallan vaivaloisesti
		Käy vanhana tik, tak.
		Ja vaikeutta varmasti
		Tuo rintahan tik, tak.
		Oi, sydän! Joko haluttaa
		Sun rauhaan päästä? "Tik!"
		Kas Tuoni työsi tauottaa:
		"Tik. tak .. tik … tak … tik"…




Paimenessa


		"Anni armas, kullakseni
		Koskaan etkö tullekaan?
		Sydäntäsi omakseni
		Koskaan enkö saanekaan?

		"Lemmi nuorta orpanaani;
		Hän on sorja, sopuisa."
		"En; en saata, herttaiseni.
		Oma kukkani oot sa."

		"Hänt' et armasteleis sinä,
		Kukkasia haariva?
		Hän on päivännouto; minä
		Kuivan kankaan kanerva."

		"Ollet kankaan kanervakin,
		Muutan männyks kankaalle.
		Ollee kolkko kotisikin,
		Ijäksi jään sinulle.

		Oksillani suojelen sun
		Pilvein uhkauksilta.
		Sa taas sydänjuureni mun
		Pakkaisilta pahoilta."




Yksinänsä


		Tuulonen etsivi
		Lehviä lehdon,
		Riemuja kuiskavi
		Kulkiessaan.
		Kukkaset täyttävät
		Siskolaiskehdon,
		Ystäviks jäävät;
		Oudoks ma vaan.

		Armaansa, auvoksi
		Käkönen kukkuu,
		Helkkyen hauskaksi
		Jylhänkin maan.
		Koivusen oksalla
		Peippokin nukkuu
		Heimon rinnalla;
		Vieras ma vaan.

		Paimenen laulanto
		Korviini raikuu,
		Raipas on astunto,
		Laulaessaan.
		Lemmityn äänipä
		Vastaansa kaikuu:
		Miekkoiset nääpä!
		Yksin ma vaan.

		Koittavi mullekin
		Autuuden aamu,
		Jolloin jo huoletkin
		Heittää ma saan:
		Ver' kun ei juokse,
		Itse oon haahmu,
		Ylkäni luokse
		Riennänkin vaan.




Jos olisin Wainämöinen


		Jos Wäinämöinen olisin,
		Ja lauluvoiman saisin,
		Näin mahtavaks jos tulisin,
		Ma kaiken parantaisin.

		Kas silloin kurjan maammekin
		Ma Edeniksi loisin,
		Ja mieltä myöten kullekin
		Vaan tapahtuvan soisin.

		Ma Suomen loisin lämpöiseks,
		Sen hallat karkottaisin,
		Ja kultakedon kalttaiseks
		Sen korvet kai'uttaisin.

		Myös Ruotslaiset laulaisin
		Pois täältä pauhaamasta,
		Ja Turkkilaiset ajaisin
		Ma koko Europasta.

		Nyt johtaa Pohjoisnapahan
		Ma Nordensköldin voisin,
		Ja astronomein kourahan
		Jo kuun ja tähdet toisin.

		Ma loisin köyhät rikkaiksi
		Ja rikkaat rikkaimmiksi
		Ja naimattomat naineiksi
		Ja naineet – vapahiksi.

		Myös talonpojat herroiksi
		Ja herrat – tiesi miksi;
		Niin … varmaan vapaherroiksi,
		Kai pyrkivät he niiksi.

		Ja itseni? Voi veikkoinen,
		Ma tyytyväinen oisin,
		Jos Wäinämöisen vertainen
		Vaan aina olla voisin.




Koska toisin?


		Lähteen luona, raidan alla
		Impi istui itsekseen.
		Päivän tähti taivahalla
		Arvais hänet verrakseen.

		Impi itki, huokaellen
		Sanat lausui hiljaiset.
		Raidan norkot kuuleskellen
		Oivals ne – ja lintuiset.

		Mitä sitten linnut lauloi,
		Surkutellen kertoili,
		Huolia, mit neittä painoi,
		Näin ne linnut lauleli:

		Tässä istuttiin me kaksi;
		Uljas, reipas, kuink' oil hän!
		Yhä yhä rakkaammaksi
		Käynyt mull' oil ystävän.

		Vaan hän lähti, tietämättä
		Mit' oil mulla mielessäin.
		Niin – hän lähti, tuntematta
		Lemmen tulta syömmessäin.

		Miks' en, raukka, rohjennunna
		Ilmaista … voi kuitenkin!
		Vaan – ehk' ois hän naurannunna,
		Nainenhan … ma … olenkin.




Lasisilmäin ostaja


		Mies astui kirjakauppahan.
		(Tää J: n oil kaupungissa).
		"Mit' etsit?" "Silmälaseinhan
		Ma olen ostannassa."
		Nyt katsellaan ja koetellaan
		Pystyiskö kirjaa lukemaan.
		"Ei näillä osaa lukea!"
		Hän surumieliä huudahtaa.
		"No osaatko sa muutoinkaan?"
		Nyt myöjä hältä tutkimaan.
		"En," vastais mies, "en ensinkään.
		Jos niin ois, näit' en etsiskään".




Tuulten tuudittama


		Viljapellon pyörtäneellä
		Rehoitteli ruusunen,
		Kesäpäivän heltehellä
		Loistelihe kaunonen.

		Monta tuulta tuuditteli
		Ruusuiseni kukkia,
		Monet perhot muiskutteli
		Pienokaisen poskia.

		Syksy saapui; ruususelta
		Loiston, julma, ryösteli.
		Tuulet tuntui kolkommilta,
		Ohi perhot rienteli.

		Väisteletkö ruusu raiskaa,
		Hyljäätkö sa omasi?
		Ruusu lausuu. Perho kuiskaa:
		"Pistävät on okasi".

		"Kiittämätöin," ruusu huokaa,
		"Kesäpäivän lempinyt
		Etpä huomannut sa okaa,
		Ei se silloin pistänyt."




Pyry ilmassa


		Rakeet lentää, tuuli vinkuu,
		Kas nyt, mikä mylläkkä.
		Itä "ilkiästi inkuu",
		Käypä kunnon pölläkkä.

		Nelistä nyt, hummaseni,
		Rientäkäämme kotihin.
		Siellä vartoo kultaseni,
		Sinä pääset tallihin.

		Ratoksemme lauleskelen
		Immestäni armaasta,
		Linnustani livertelen:
		"Minun kultain kaun…"

		Eipä käykään laulaminen:
		Suun' on täynnä lunta, oi!
		Parta jäässä veisaaminen
		Kehnoks laulun tehdä voi.

		Sävel pyrkii kangistumaan,
		Kesken jäi nyt laulelma.
		Sen saa vasta luonnistumaan
		Liisan lämmin suudelma.

		Nelistäppä, hummaseni,
		Rientäkäämme kotihin.
		Siellä vartoo kultaseni,
		Sinä pääset tallihin.




Toivo


		Kun ihmislapsi on murheissaan,
		Ja sydän huolivi tuskissaan,
		Kun mailman myrskyt ne raivoaa,
		Oi, mistä hoivan hän saa?

		Pois unet haihtuvi kultaiset,
		Kut lasna mull' oil niin herttaiset.
		Nyt elon viimat ne viiltelee,
		Ja riemut pois rientelee.

		Yks enkel vainen on rinnassani,
		Jon Luojan armosta luoksein sain,
		Se syömmen laulaavi lepohon.
		Tää enkel – Toivo se on.




Lentotähti


		Tuo tähti taivahalla,
		Oi, kuinka kirkas on.
		Ja kuinka korkialla
		Sai Luojalt' asunnon!

		Maan tomusta ei tummu
		Sen kiilto konsanaan.
		Kun luonto lausuu: sammu,
		Näät jäljen loistokkaan.

		Se tieltä eksyneille
		Osoittaa kotoa,
		Ja elost' uupuneille
		Se lausuu toivoa.

		Kas nyt – se katois, vajois
		Parhaassa loistossaan.
		Ken tähden laill' ei tahtois
		Sammua kuollessaan.




Kylmä kirje


		Kun kullaltani kirjettä
		Ma juoksin tietämässä,
		Oil ilma lämmin, lämmintä
		Myös mulla sydämmessä.
		Ja kirje tuli. Kuumissain
		Nyt luin sen ja – yskän sain.




Älä ruoski hevoistasi


		Herran lempi kun oil luonut
		Maan, hän siunattuaan sen
		Lahjain kanssa, joit oil suonut.
		Uskoi haltuun ihmisen.

		Hyödyksemme, huviksemme
		Eläimetkin maan hän loi.
		Meille omaks iloksemme
		Vallan näiden yli soi.

		Luojan kuva, luonnon herra,
		Miten näytät valtasi?
		Viatointa älä sorra:
		Senhän kieltää tuntosi.

		Voimakkaamman kuuliaisuus
		Ruoskallako kostetaan?
		Uskollisuus, avullisuus,
		Piiskallako palkitaan?

		Ihmisparka raivossasi
		Julminta oot julmempi;
		Arvoltasi hevoistasi
		Monta vertaa halvempi.

		Kuin se kärsii, kuin se huokaa
		Oivalla ei aivosi.
		Näännyksissä, vailla ruokaa,
		Kieletön on orjasi.

		Aika joutuva on, jolloin
		Eläintenkin valitus
		Vaikenee, vaan katso: silloin
		Sua kohtaa rangaistus.




Vanhus kellollensa


		Kelloni käydä rapsutat
		Niin vilkahasti taas,
		Ja "aika rientää" muistutat
		Se sun on toimintaas.
		Niin – aika rientää armainen,
		Ja voimat raukenee.
		Vaan: terve! kuollo rauhainen,
		Kun hautain aukenee.

		Sa murheen, riemun, hetkiä
		Oot mulle mittaillut.
		Oi, nuoruuteni retkiä!
		(Vaikk' oonkin harhaillut).
		Nyt muisto teistä vanhuksen
		Ehtoota purppuroi,
		Ja toivo poistaa pilveksen
		Kuin kirkas aamukoi.

		Sa vaivoista, kuin vanhuskin,
		Jo vihdoin uupuilet.
		Niin arvelen, kosk' useinkin
		Käymästä taukoilet.
		En moiti sua. Mieluimmin
		Tok' tointais harjotat,
		Ja käyt taas kahta kiivaammin
		Kun käymään tarkotat.




Syksyn koivu


		On syksy taasen tullunna,
		Ja nurmi surkastuu.
		Pois pääskykin on muuttanna,
		Ja koivu kellastuu.

		Sen lehdistä viel' altisna
		On toiset liehumaan,
		Vaan toiset vartoo, valmisna
		Jo mullaks muuttumaan.

		Yks viuhka vaan, jon tuuli tuo,
		Ne puusta irroittaa.
		Ei kastetta ne enään juo,
		Vaan haudan maassa saa.

		Ja mullaksikin muuttuen
		Nuo eivät siksi jää.
		Ne luontoa vaan vaihtaen
		Taas henkiin heräjää.

		Ma muistan, tuota tarkastain,
		Myös ihmiselämää.
		Noin nuoret, vanhat, rinnattain
		Tääll' hetken viivähtää.

		Ja lehden lailla, riemuiten,
		Ne pyrkii liehumaan.
		Kun syksy saapuu, riutuen,
		Jo muuttaa Tuonelaan.

		Näin syksyn koivu muistuttaa
		Vaan katoovaisuutta;
		Mut lehti mieleen johdattaa
		Myös uutta eloa.




Mistä laulaisin?


		Mistä laulais poika parka.
		Pieni pilpattelisi?
		Itsestänsä ku on arka,
		Moni vielä moittisi.

		Toiset on jo laulellunna
		Maan ja taivaan, tähdet, kuun;
		Saaret, salmet sanellunna.
		Niityt, nurmet, luonnon muun.

		Kyllä tiedän mistä laulan:
		Simasuu on Selmalla.
		Tiedän immen kenokaulan
		Tyynen lammin rannalla.

		Laulan sentään itsekseni,
		Ettei kukaan kuulisi,
		Eikä Selmaa omakseni
		Toivovan mun luulisi.




Syksyn kukat ovat vaaleita


		Kukka, tulehduttuasi,
		Miks on pukuis haalea?
		Nuorna, juuri noustuasi,
		Miks' oot raukka vaalea?

		Eikö luonnon varastossa
		Osaksesi ollutkaan
		Juhla vaippaa? Katvistossa
		Loistavaks et tullutkaan.

		Oisit nähnyt siskojasi
		Kesäpäivän paisteessa;
		Korskuvia heimojasi
		Nurmivierun laiteessa!

		Vaan sa ootkin syksyn lapsi
		Härmähelmein kastama;
		Karmotuulten armahaksi
		Emintimän hoitama.




Kullalleni



(Kansanlaulun tapaan.)

		Jos minä lintu olisin, niin aina suvisäällä
		Yöt ja päivät lenteleisin kultain majan päällä.

		Liihotellen taivahalla laulaa livertäisin,
		Lemmen riemut, huolet, kaikki hälle visertäisin.

		Oi sua, kullan kukkurata, oi sua silmänterää,
		Sinun kaunis katsantois käy läpi sydänkerää.

		Jos oot armas kultani, niin katso mua silmiin;
		Minä lähden kerallasi vaikka taivaan pilviin.

		Kullastain minä lauleskelen – mistä sitten muista?
		Eipä laula lintunenkaan lahonneista puista.




Pikku Annin mietteet


		Kanttori se selittelee
		Tarkoin taivaan tähdetkin;
		Maiksi niitä nimittelee,
		Auringoiks ja kuiksikin.

		Eiköhän ne vainen liene
		Autuaitten sieluja,
		Joita Luoja luokseen viene
		Nauttiin taivaan riemuja.

		Salli, Herra, Annisikin
		Puhdasna vaan säilyä,
		Että kerran taivaallakin
		Kirkasna saan säihkyä.




Ilta-laulu


		Sammunut on taivahalla
		Lännen rusko. Rastaskin
		Vaijennut on. Siiven alla
		Pää jo nukkuu pääskykin.
		Nukkuos myös kultani!
		Suojatkoon sua Herrani.

		Nurmen kukka nuokkuellen
		Silmän pienen ummistaa.
		Lammin laine uupuellen
		Öisen hetken uinahtaa.
		Nukkuos vaan kultani!
		Valveilla on lempeni.

		Armanani tahdon heittää
		Unelmihin autuuden.
		Siivillänsä sua peittää
		Enkel viattomuuden.
		Nukkuos vaan kultani!
		Vaiti, vaiti, lauluni.




Kotimaassa


		Kotimaass' on oiva olla,
		Armas aikaella,
		Kenpä merten tuolla puolla
		Tahtois elostella?

		Kotimaass' on immet sorjat,
		Kainot lempiväiset.
		Miesten kädet työhön norjat,
		Kasvot vereväiset.

		Koivu kotikankahailla
		On myös herttaisempi,
		Kuin on palmut muilla mailla:
		Se on ujoisempi.

		Täällä autuaamp' on huolla
		Riemuissaankin olla.
		Kotimaass' on kaunis kuolla
		Elon ehtoholla.




UUTISASUKKAAT RISTIKORVESSA





Конец ознакомительного фрагмента.


Текст предоставлен ООО «ЛитРес».

Прочитайте эту книгу целиком, купив полную легальную версию (https://www.litres.ru/brummer-11161150/runoelmia-1/) на ЛитРес.

Безопасно оплатить книгу можно банковской картой Visa, MasterCard, Maestro, со счета мобильного телефона, с платежного терминала, в салоне МТС или Связной, через PayPal, WebMoney, Яндекс.Деньги, QIWI Кошелек, бонусными картами или другим удобным Вам способом.



notes



1


Harju on Jyväskylän kaupungin lounais-puolella oleva korkea mäki.


