Полная версия:
Федор Михайлович Достоевский Rikos ja rangaistus
- + Увеличить шрифт
- - Уменьшить шрифт
– Hei, te Svidrigailov! Mitä te tahdotte? huusi hän hänelle, puristellen nyrkkejään ja nauraen kiukusta vaahtoavilla huulillaan.
– Mitä tämä merkitsee? kysyi herra tuimasti, rypistäen silmäkulmiaan ja tarkastellen kysyjää kiireestä kantapäähän.
– Se merkitsee että menkää tiehenne!
– Kuinka sinä lurjus rohkenet!..
Ja hän kohotti keppinsä. Raskolnikov syöksyi hänen kimppunsa nyrkkeineen, ollenkaan ottamatta huomioon sitä, että tuo voimakas herra olisi voinut suoriutua vaikkapa kahdesta hänen laisestaan. Mutta tällä hetkellä tarttui joku lujasti häneen takaapäin ja heidän välissään oli poliisi.
– Riittää, herrani, olkaa tappelematta julkisilla paikoilla, minä pyydän. Mitä te tahdotte? Kuka te olette? kääntyi hän tuimasti Raskolnikovin puoleen, tarkastellen hänen rääsyistä pukuaan.
Raskolnikov katsahti häneen tarkkaavasti. Siinä oli luotettavat sotilaan kasvot, harmaaviiksiset ja poskilta parrottuneet; silmäys oli järkevä.
– Juuri teitä minä tarvitsen, huudahti hän, tarttuen poliisia käteen. – Minä olen entinen ylioppilas, Raskolnikov… Sen voitte myös tietää… Mutta lähtekää nyt kanssani, niin näytän teille jotakin, sanoi hän kääntyen vieraan puoleen.
Ja hän tarttui poliisia käteen, vetäen hänet penkin ääreen.
– Katsokaas, hän tuossa on vallan juovuksissa, tuli äsken puistikkoa pitkin. Kuka tietää mitä hänelle on tapahtunut, mutta eipä hän vaan näytä miltään ammattilaiselta. Varmastikin on hänet jossakin juovutettu ja sitten petetty … ensi kerran … ymmärrättekö? Ja sitten ovat ajaneet kadulle. Katsokaapa, mitenkä puku on repeytynyt, katsokaa, miten hän on puettu: varmasti on joku vieras vetänyt vaatteet hänen ylleen, itse ei hän ole pukeutunut, tottumattomat miehen kädet ovat sen tehneet. Se on selvää. Ja nyt katsokaa tuonne: tuo minulle tuntematon keikari, jonka kanssa mieleni teki kohta tapella, ensi kerran hänet nähdessäni, on tarkastellut tuota juopunutta, tajutonta, ja nyt hänen tekee kauheasti mielensä astua hänen luokseen ja tarttua häneen ja viedä hänet – moisessa tilassa – jonnekin… Se on vallan varmaa; uskokaa vaan, etten minä erehdy. Itse minä näin, miten hän tarkkaili ja seurasi tyttöä, minä vain tulin hänen tielleen. Nyt hän odottaa sitä että läksisin tieheni. Kas nyt hän on vetäytynyt hieman taaksepäin ja on kiertävinään paperossia… Mitäpä tekisimme hänelle? Ajatelkaa, emmekö veisi tyttöä asuntoonsa?
Poliisi käsitti heti kaikki, ollen samaa mieltä. Lihavasta herrasta oli hän vallan selvillä, vaan ei tytöstä. Hän kumartui tarkastelemaan tyttöä lähemmin, ja hänen kasvoillaan kuvastui tavaton säälin tunne.
– Voi, mikä vahinko! sanoi hän päätään pudistaen, – vielä vallan lapsi. Petetty häntä on. Kuulkaas, neiti, alkoi hän puhutella tätä, – missä asutte? Tyttö avasi väsyneet, kellertävät silmänsä, katseli tylsästi kysyviin ja heilutti käsiään.
– Kuulkaa, sanoi Raskolnikov, – kas tässä (hän kopeloi taskuaan ja veti sieltä viimeiset kaksikymmentä kopekkaansa), ottakaa ajuri ja käskekää viemään tyttö asuntoonsa. Kunpa vain tietäisimme osotteen!
– Neiti, neiti, alkoi poliisi uudelleen, rahat saatuaan, – otan teille heti ajurin ja vien itse teidät kotiinne. Minne määräätte? Minne? Missä neiti asuu?
– Tiehenne!.. Jättäkää minut rauhaan! mutisi tyttö ja viuhtoi taas käsillään.
– Voi, voi, miten ilkeätä! Voi, mikä häpeä, neitiseni, mikä häpeä! Poliisi pudisti taas päätään, häveten, säälien ja harmistuen. – Tämäpä vasta on toimi! sanoi hän Raskolnikoville taas pikipittäin tarkastellen häntä kiireestä kantapäähän. Tämäkin näytti hänestä epäiltävältä; olihan ryysyihin puettu ja antoi sentään rahat!
– Kohtasitteko hänet kaukaa täältä? kysyi hän häneltä.
– Sanoinhan jo, että hän kulki horjuen edelläni tässä puistikossa. Heti penkin luo saavuttuaan vaipui hän sille.
– Voi, Jumalani, mitä häpeällistä tapahtuukaan nykyään maailmassa! Noin kokematon ja jo juovuksissa! Varmastikin on hän petetty! Ja pukukin on repeytynyt… Voi, miten laajalle siveettömyys jo on levinnyt!.. Ehkäpä hän on ylhäistäkin sukuperää, vaikka köyhää… Nykyään tapaa useita sellaisia. Näyttääpä melkein siltä kuin olisi hän hieno, kunnollinen neiti, – ja hän kumartui uudelleen tytön puoleen.
Ehkä oli hänelläkin kotonaan moisia tyttäriä – "hienoja ja kunnollisia", hyvin kasvatettuja ja uudenaikaisesti sivistyneitä.
– Pääasia on, arveli Raskolnikov, – ettei häntä anneta tuon katalan käsiin! Silloinhan hän häpäisisi tyttöä entisen lisäksi! Näkeehän sen hänestä, mitä hän himoitsee; kas tuota lurjusta, kun ei mene tiehensäkään!
Raskolnikov puhui ääneensä ja osotti herraa suoraan kädellään. Tämä kuuli hänen sanansa ja mieli suuttua uudelleen, mutta hillitsi itsensä ja tyytyi heittämään häneen halveksivan katseen. Sitten hän kulki vitkalleen vielä kymmenen askelta ja pysähtyi uudelleen.
– Siitä voi kyllä huolen pitää, ettei tuo tule häntä saamaan, vastasi poliisi mietteissään. – Kunpa tyttö vaan sanoisi, minne hänet saa viedä, mutta… Neiti, neiti! Ja hän kumartui uudelleen.
Äkkiä avasi tyttö silmänsä täydelleen, katseli tarkkaavasti, ikäänkuin olisi hän ymmärtänyt jotakin, nousi penkiltä ja läksi takasin samaan suuntaan, mistä oli tullutkin. – Hyi, te hävyttömät, antakaa minun olla! sanoi hän ja viuhtasi vielä kerran kädellään. Hän läksi nopeasti, mutta kuten ennenkin suuresti horjuen. Keikari läksi hänen jälkeensä, mutta toista lehtokäytävää, silti päästämättä tyttöä näkyvistä.
– Olkaa huoletta, en minä anna häntä, sanoi poliisi päättävästi, lähtien heidän jälkeensä.
– Voi, tuota nykyajan siveettömyyttä! toisti hän ääneensä, huoaten.
Tällä hetkellä valtasi Raskolnikovin jonkinlainen kauhu; yhdessä silmänräpäyksessä oli hän kuin muuttunut.
– Kuulkaapas, hei! huusi hän poliisille.
Tämä kääntyi.
– Jättäkää sikseen! Mitä se teihin koskee? Jättäkää! Antakaa hänen päästä tahtonsa perille (hän osotti keikaria). Mitä se teihin kuuluu?
Poliisi ei ymmärtänyt, vaan katseli silmät suurina. Raskolnikov alkoi nauraa.
– Vai niin! arveli poliisi, kättään heiluttaen ja lähtien keikarin ja tytön jälkeen. Hän piti Raskolnikovia luultavasti joko hulluna tai vieläkin pahempana.
"Hän vei minun kaksikymmentä kopekkaani mennessään," lausui Raskolnikov ilkeästi yksin jäätyään. – "No ottakoon hän siltä toiseltakin ja päästäköön hänet menemään tyttöineen, siihenhän se asia päättyy… Miksi sekaannuin siihen auttamaan! Minun asianiko auttaminen on? Onko minulla oikeutta mennä auttamaan? Nielkööt toisensa vaikkapa eläviltään, – mitä se minuun koskee? Ja miten rohkenin minä luovuttaa nuo kaksikymmentä kopekkaa? Olivatko ne ehkä minun?"
Näistä kummallisista sanoista huolimatta kävi hänen mielensä apeaksi. Hän istuutui tyhjälle penkille. Hänen ajatuksensa olivat sotkuset… Hän ei voinut ajatella tällä hetkellä mitään erikoista. Hänen teki mielensä unohtaa kaikki, unohtaa, sitten herättyään alkaakseen aivan uutta elämää…
– Tyttö raukka, sanoi hän, katsellen tyhjää penkin nurkkaa. – Herättyään alkaa hän itkeä, sitten saa äiti tietää sen… Hän lyö, piiskaa häntä; häpeää ja tuskaa saa hän kärsiä, ehkäpä saa jättää kotinsakin … vaikkeipa häntä ajetakaan pois, niin kuitenkin nuuskii joku Darja Franzovna hänet tietoonsa, ja tyttö saa lymytä sinne, tänne… Heti sen jälkeen seuraa sairala (siten käy aina niille, jotka äitinsä luona elävät sangen kunniallisesti ja hiljaisuudessa heidän selkänsä takana harjoittavat syntiä), niin, ja sitten … ja sitten taas sairala … viinaa … kapakka … ja taas sairala … kahden, kolmen vuoden kuluttua ovat sitten vallan kykenemättömät ja yhdeksäntoista, jopa kahdeksankintoista vuotiaina ovat sitten vallan turmeltuneet… Enkö ole nähnyt sellaisia? Mutta miten heistä tuli sellaisia? Aivan samalla lailla kuin… Hyi! Hitto huoli siitä! Sanotaan, että niin ja niin monen prosentin on vuosittain turmelluttava … heidän on mentävä helvettiin, että muut voisivat pysyä rauhallisina ja terveinä. Prosentti! Totta tosiaan on nykyään kauniita sanoja: tuollaisia rauhoittavia, oppineita. Kun sanoo vaan prosentin, niin ei tarvitse sen enempää surra. Mutta olisipa siinä toinen sana, niin silloin … voisi tuntua rauhattomammalta… Mutta jospa Dunetshkakin joutuu näitten prosenttien lukuun!.. Toiseen tai toiseen?
"Mutta minne minä menen?" ajatteli hän äkkiä. "Kummallista. Jonkun vuoksihan minä läksin ulos. Heti kirjeen luettuani läksin … Vasili-Ostroville, Rasumihinille läksin, sinnehän se oli, nyt muistan. Mutta itse asiassa: miksi? Ja miten juolahti mieleeni nyt tuo ajatus, että läksisin Rasumihinille? Kummallista."
Hän ihmetteli itseään. Rasumihin oli eräs hänen entinen yliopistotoverinsa. Huomattavaa on, että Raskolnikovilla yliopistossa ollessaan oli tuskin ketään toveria, sillä hän kaikkosi heitä, ei käynyt kenenkään luona eikä ottanut mielellään vieraita vastaan. Luonnollisesti kaikkosivat toisetkin pian häntä. Hän ei ottanut osaa kokouksiin, keskusteluihin, huveihin eikä mihinkään muuhun. Hän työskenteli väsymättömästi, itseään säästämättä, ja sen vuoksi häntä kunnioitettiin, vaan ei suosittu. Hän oli sangen köyhä, mutta sangen ylpeä, keinokas, ikäänkuin hänellä olisi jokin salaisuus. Muutamista tovereista tuntui siltä kuin olisi hän pitänyt heitä kaikkia lapsina, katsellut heitä korkeudestaan, pitäen itseään heitä parempana sivistyksessä, tiedoissa ja vakaumuksessa ja arvostellen heidän vakaumustaan ja pyrintöjään mitä alhaisimmiksi.
Rasumihinin kanssa seurusteli hän enemmän, eipä nyt juuri seurustellut, vaan oli hänelle puheliaampi ja suorempi. Muuten oli mahdotonta olla toisessa suhteessa Rasumihiniin. Hän oli tavattoman iloinen ja puhelias poika, yksinkertaisuuteen vivahtavan hyväntahtoinen. Mutta tämän hyväntahtoisuuden peitossa oli mielensyvyys ja henkinen arvo. Hänen paraimmat toverinsa ymmärsivät hänet, kaikki pitivät hänestä. Vaikkakin hän toisinaan tuntui itsepäiseltä, ei hän silti ollut tyhmä. Hänen ulkomuotonsa oli ilmehikäs, – pitkä, laiha, parta aina huonosti ajettuna, mustatukkanen. Toisinaan hän räyhäsi; häntä pidettiin sangen vahvana. Kerran yöllä iski hän eräässä seurassa yhdellä iskulla erään suurivoimaisen vartijan kumoon. Juoda hän voi loppumattomasti, mutta osasi myös olla aivan juomatta; toisinaan hän kujeili vallan luvattomiin saakka, mutta osasi myös olla tykkänään kujeilematta. Rasumihin oli myös merkillinen sen vuoksi, etteivät mitkään pettymykset koskaan saattaneet pahalle tuulelle, eivätkä mitkään vaikeat olosuhteet näyttäneet voivan masentaa häntä. Hän voi viettää yönsä vaikkapa katolla, kärsiä mitä julminta nälkää ja tavatonta kylmää. Hän oli sangen köyhä, mutta itse hän elätti itsensä koettaen ansaita rahaa kaikellaisilla töillä. Hän tiesi useita lähteitä, joista voi työtä tekemällä saada jotakin. Kerran ei hän koko talvena lämmittänyt huonettaan, vaan väitti että se oli paljon mielusempaa, syystä että kylmässä oli parempi nukkua. Nyt oli hän myös ollut pakotettu jättämään yliopiston, ei kuitenkaan pitkäksi aikaa. Kaikin voiminsa kiirehti hän järjestämään olosuhteitaan sellasiksi, että pääsisi jatkamaan opintojaan. Raskolnikov ei ollut käynyt hänen luonaan neljään kuukauteen, eikä Rasumihin tiennyt hänen asuntoaan. Noin kaksi kuukautta sitten olivat he kohdanneet toisensa kadulla, mutta Raskolnikov kääntyi ja poikkesi toiseen suuntaan, ettei tämä häntä huomaisi. Rasumihin kyllä lienee hänet huomannut, mutta kulki edelleen, ollakseen vaivaamatta ystäväänsä.
V
"Minunhan teki äsken mieleni pyytää Rasumihiniltä työtä, että hän hankkisi joko tunteja tai jotakin muuta…" ajatteli Raskolnikov, "mutta miten hän nyt voi auttaa minua? Otaksukaamme, että hän hankkii minulle tunteja, otaksukaamme, että hän jakaa viimeisen kopekkansakin kanssani, jos hänellä on kopekkaakaan, että voisin ostaa uudet saappaat ja laitattaa pukuni kuntoon, jotta voisin mennä tunteja antamaan … hm… Niin, entäpä sitten? Mitä teen minä noilla vaivaisilla viisikopekkaisilla? Tarvitsenko minä niitä nyt? Sehän olisi vallan naurettavaa, että menisin Rasumihinin luo…"
Kysymys, miksi hän nyt menisi Rasumihinin luo, huolestutti häntä paljon enemmän kuin olisi luullut; rauhattomasti etsi hän jotakin onnettomuutta ennustavaa tästä sangen tavalliselta näyttävästä tehtävästä.
"Mitä, minäkö tahtoisin järjestää asiani Rasumihinin avulla, ja pitää
Rasumihinia turvanani?" kysyi hän kummissaan itseltään.
Hän ajatteli ja hieroi otsaansa, ja kummallista, miten hänen mieleensä äkkiä johtui sangen pitkän tuumailun jälkeen omituinen ajatus.
"Hm … Rasumihinin luo", sanoi hän äkkiä vallan levollisesti, ikäänkuin ratkaisevan päätöksen johdosta, – "Rasumihinin luo menen, luonnollisestikin … sitä seuraavana päivänä, jolloin se jo on päätetty ja jolloin alan kaiken uudelleen…"
Ja äkkiä hän tuli tajuihinsa.
"Sitä seuraavana päivänä," huudahti hän nousten penkiltä, – "sesiis tullee tapahtumaan? Tulleeko se todellisuudessa tapahtumaan?"
Hän jätti penkin ja lähti pois, melkeinpä juosten. Ensin aikoi hän palata kotiin, mutta kotiin meneminen alkoi hänestä tuntua kauhistavan vastenmieliseltä. Siellä, tuon kauhean kaapin nurkassahan hänessä oli kypsynyt kaikki tämä viimeisten kuukausien kuluessa, – ja kiiruhti edelleen.
Hänen hermostunut vavistuksensa muuttui kuumemaiseksi; tunsipa hän viluakin; häntä vilutti moisessa kuumuudessa! Voimiaan ponnistaen alkoi hän melkein itsetiedottomasti, jonkun sisäisen välttämättömyyden pakotuksesta, tarkastella kaikkia kohtaamiaan esineitä, ikäänkuin etsiäkseen voimistavaa ajanviettoa, mutta tämä onnistui hänelle huonosti ja hän vaipui tämän tästä syviin mietteisiin. Kun hän taasen vavisten kohotti päätään ja katsahti ympärilleen, unohti hän heti, mitä äsken juuri oli ajatellut ja minkä ohi oli kulkenut. Tällä tavoin oli hän kulkenut koko Vasili-Ostrovin, tullut pikku Nevalle, kulki sillan yli ja kääntyi saarelle. Vihreys ja raitis ilma vaikuttivat alussa miellyttävästi hänen väsyneisiin silmiinsä, jotka olivat tottuneet kaupungin tomuun, kalkkiin ja suuriin, ahtaisiin ja mahtaviin taloihin. Täällä ei ollut ummehtunutta ilmaa, ei mitään löyhkää, eikä mitään kapakoita. Mutta pian muuttuivat nämäkin uudet, miellyttävät tunteet sairaloisiksi ja ärtyisiksi. Toisinaan hän pysähtyi jonkun viheriään kätketyn huvilan eteen, tarkasteli aitaa, katseli kauvas, balkongeja ja terasseja, hienoja naisia ja puutarhassa juoksentelevia lapsia. Erittäinkin kiinnittivät hänen mieltään kukat; hän katseli niitä kaikkein kauvimmin. Kohtasipa hän loistavia ajoneuvoja, ratsastajia ja ratsastajattaria; hän katseli heitä uteliaasti ja unohti heidät, ennenkuin he olivat kadonneet näkyvistä. Kerran hän pysähtyi ja laski rahansa, niitä oli jälellä vielä kolmekymmentä kopekkaa: "Kaksikymmentä poliisille, kolme Nastasjalle kirjeestä, – niin, ja eilen jätin Marmeladoville seitsemänviidettä tai viisikymmentä kopekkaa", ajatteli hän; pian oli hän unohtanut laskunsa, eikä voinut edes muistaa, miksi oli ottanut rahat taskustaan. Mennessään erään ruokalan ohi muistui hänen mieleensä, että hän oli nälkänen. Hän astui ruokalaan, joi ryypyn viinaa ja osti täytetyn piirakan, jota söi kävellessään. Hän ei ollut pitkään aikaan maistanut viinaa, ja vaikka hän nyt joikin ainoastaan yhden ryypyn, vaikutti se heti häneen. Hänen jalkansa kävivät raskaiksi, ja hän alkoi tuntea tarvitsevansa nukkua. Hän läksi kotiin; mutta tultuaan jo Petrovski-Ostroville, pysähtyi hän vallan uupuneena, poikkesi tieltä, meni pensaikkoon, heittäysi ruoholle ja nukahti heti.
Sairaloisessa mielentilassa ollessa ilmenevät unet usein tavattoman selvästi ja erinomaisen sopusointuisina todellisuuteen nähden. Silloin näkee toisinaan sangen kummallisen kuvan, jonka muodostumistoimi osottaa sellaisia uskomattoman hienoja ja odottamattomia koko kuvaa vastaavia, taiteellisia yksityisseikkoja, ettei uneksia olisi hereillä ollessaan koskaan voinut luoda mitään sellaista, vaikkapa hän olisi sellainen taiteilija kuin Pushkin tai Turgenjevkin. Tuollaset unet, sairaloiset unet, pysyvät aina mielessä ja vaikuttavat voimakkaasti ihmisen jo ennestään kiihottuneeseen ja ärtyneeseen elimistöön.
Raskolnikov näki kamalan unen. Hän uneksi lapsuudestaan, jolloin hän vielä oli syntymäkaupungissaan. Hän on seitsemän vuotias ja kävelee eräänä juhlapäivänä iltapuolla isänsä kera kaupungin edustalla. Ilma on kolea ja raskas, seutu vallan sellainen kuin se oli hänen muistissaan; nyt unessa näytti se vielä selvemmältä kuin hänen hereillä ollessaan. Kaupunki on vallan avoin kuin olisi se kämmenellä, ei yhtäkään puuta ollut ympärillä; jossakin sangen kaukana, vallan taivaan rannalla, häämöttää pienoinen metsä. Muutamien askelten päässä kaupungin viimeisestä piha-aidasta on kapakka, suuri kapakka, joka häneen teki sangen vastenmielisen vaikutuksen, synnyttipä pelkoakin hänen kulkiessaan sen ohi isänsä kera. Siellä oli aina suuri joukko ihmisiä, jotka huusivat, nauroivat, riitelivät, lauloivat hävyttömiä lauluja ja sangen usein tappelivatkin; kapakan ympäristössä kuljeskeli aina tuollasia juopuneita ja pelottavia renttuja. Kohdatessaan sellasia painausi poika isäänsä kiinni, aina pahasti väristen. Kapakan ohi kulkee maantie, joka aina on tomunen, ja se tomu on aina mustaa. Se kulkee kiemuroiden edemmäs ja kääntyy noin kolmensadan askeleen päässä suoraan oikealle kaupungin kirkkomaahan. Keskellä kirkkomaata on kivinen kirkko, jolla on vihreä kupoli ja jossa hän kävi isänsä ja äitinsä kera pari kertaa vuodessa päiväjumalanpalveluksessa, jolloin luettiin sielumessu hänen isoäidilleen, joka oli jo aikoja sitten kuollut ja jota hän ei ollut nähnyt koskaan. Tällöin otettiin aina mukaan kutjaa [Kutja. Rusinasekanen riisipuuro, jota käytetään maahanpaniaisissa ja kuolleitten muistojuhlissa. Suom. muist.] valkosella tarjottimella, salvetin peitossa; kutja oli tehty riisistä, sokerista ja rusinoista, jotka riisiin pistettyinä muodostivat ristin. Hän rakasti tätä kirkkoa ja sen vanhoja pyhimyskuvia, jotka olivat suurimmaksi osaksi, puitteettomia, ja vanhaa pappia, jonka pää aina vapisi. Isoäidin haudan vieressä, jolla oli kiviliuska, oli myös hänen pienemmän veljensä pienoinen hauta; tämä veli oli kuollut kuuden kuukauden vanhana eikä hän ollut tätäkään tuntenut eikä voinut muistaa häntä. Mutta hänelle sanottiin että hänellä oli pieni veli, ja joka kerran kuin hän kävi kirkkomaalla, teki hän hurskaasti ja arvokkaasti ristinmerkin haudan ääressä, polvistui sille ja suuteli sitä. Ja nyt hän uneksii kulkevansa isänsä kanssa kirkkomaalle ja menevänsä kapakan ohi; hän pitää isää kädestä ja katselee pelokkaasti kapakkaa. Eräs erikoinen seikka vetää hänen huomionsa puoleensa: tällä kertaa näyttää siltä kuin olisi siellä kansanjuhla, joukko ylellisesti puettuja tyttöjä, vaimoja miehineen ja kaiken karvasta väkeä. Kaikki ovat juovuksissa, kaikki kajauttelevat lauluja, ja kapakan portaitten edustalla on kärryt, mutta kummalliset kärryt. Ne ovat sellaiset suuret kärryt, joiden eteen valjastetaan suuret vetohevoset ja joilla ajetaan tavaroita ja viinanassakoita. Hän katseli aina mielellään noita tavattoman suuria vetohevosia, joilla oli lihavat jalat ja jotka kulkivat hiljaa, tasaisin askelin ja vetivät vaikkapa kokonaisen vuoren ollenkaan ponnistelematta ikäänkuin olisi kärryjä ollut helpompi vetää kuormitettuina kuin ilman kuormaa. Mutta nyt oli, ihme kyllä, moisten suurten kärryjen eteen valjastettu pieni, laiha, vaaleanruskea talonpoikaishevonen, sellainen, joka muulloin – kuten hän itse oli usein nähnyt – laahasi perässään suurta puu-tai heinäkuormaa, erittäinkin silloin kun pyörät pysähtyivät lokaan tai pyöränraitteisiin; ja silloin ruoskivat talonpojat sellasta niin kipeän kirvelevästi, joskuspa kuonollekin ja silmille. Ja hänen oli niin ikävä, niin ikävä katsella sitä, että oli miltei itkeä; äiti tapasi ottaa hänet tällöin pois ikkunasta. Mutta nyt alkoi äkkiä melu: kapakasta tulee joukko ulos huutaen, laulaen, soittaen balalaikkaa, hulluna ja vallan juopuneena – suuriin punasiin ja sinisiin paitoihin puettuja miehiä, kauhtanat heitetty harteille.
– Käykää kärryille, käykää kaikki kärryille, huutaa eräs, vielä nuori, paksuniskainen, rasva- ja punanaamainen mies. – Kaikki otan mukaan, käykää kärryille! Mutta heti kuuluu naurua ja huuto:
– Tuo kaakki se sitten vetää!
– Oletko sinä, Mikolka, järjissäsi, kun valjastat moisen konin tuollasten kärryjen eteen?
– Tuo ruskohan on jo kahdenkymmenen vuoden vanha!
– Käykää kärryille, kaikki otan mukaan! huudahtaa Mikolka uudelleen, hypäten ensimäisenä rattaille, tarttuen ohjaksiin ja asettuen kärryissä eteen. – Toisen ruskon otti kai Matvei mukaansa, huutaa hän kärryistä, – ja tämä kaakki saa vain sappeni kiehumaan, veljet; mieleni tekisi lyödä se hengiltä, sillä eihän se tee muuta kuin syö. Käykää kärryille, sanon minä! Laukkaa laskemme, laukkaa laskemme! Ja hän ottaa käteensä ruoskan valmistautuen nautinnolla ruoskimaan hevosta.
– Miksi ette käy kärryille! naureskelee joukko. – Kuulettehan, että hän lupaa laskea täyttä laukkaa!
– Tuo hevonen ei ole laukannut kymmeneen vuoteen.
– Sehän vasta juoksee!
– Sääli pois, veljet, ottakaa kukin ruoska, olkaa valmiina!
– Pitäkää varanne! Ruoskikaa! Kaikki kiipeevät naurussa suin ja pilkallisesti Mikolkan kärryille. Nyt on jo kuusi henkeä, mutta vielä on tilaa. Mukaan otetaan eräs lihava ja punanen nainen, joka on puettu punaseen viittaan, lasikoralleilla koristettuun päähineeseen ja nahkasiin talonpoikaissaappaisiin; hän jyrsii pähkinöitä ja nauraa lakkaamatta. Ympäröivä joukko nauraa samaten, ja eikös ollutkin naurun aihetta: moisen kaakkiraukan tulisi juoksujalkaa vetää moista kuormaa! Pari kärryillä olevaa miestä tarttuu ruoskiinsa auttaakseen Mikolkaa. Kuuluu huuto: "Nyt!" Hevonen ponnistelee kaikin voimin, eikä pääse askeltakaan edemmäs, puhumattakaan juoksemisesta; se vain ähkii ja notkistaa polviaan, väistääkseen kolmen ruoskan iskuja, jotka satelevat raesateen lailla sen selkään. Kärryillä olijat ja joukko nauravat entistä enemmän, mutta Mikolka suuttuu ja ruoskii hevoskaakkia lakkaamatta raivoissaan ikäänkuin todella luullen voivansa saada sen juoksemaan.
– Päästäkää minutkin joukkoon, veljet, huutaa eräs halullinen mies joukosta.
– Tule mukaan vaan! Käykää kaikki kärryille! huutaa Mikolka, – sen tulee vetää teidät kaikki. Lämmitän sen helvetin tulella! Ja hän lyö, lyö, eikä tiedä enää raivoissaan, millä löisi.
– Isä, isä kulta, huutaa lapsi isälleen, – isä kulta, mitä he tekevät?
Isä, he lyövät hevosraukkaa.
– Lähtekäämme pois! sanoo isä, – he ovat juopuneita, eivätkä tiedä mitä tekevät. Tule, äläkä katso taaksesi! Ja isä aikoo viedä hänet pois, mutta hän tempautuu hänen kädestään, ja juoksee itseään muistamatta hevosen luo. Mutta hevosraukan on jo käynyt huonosti. Se huohottaa, pysähtyy, vetää taas ja on kaatumaisillaan.
– Ruoskikaa kuoliaaksi! huutaa Mikolka, – siihen se nyt vielä kelpaa.
Minä lyön sen hengiltä!
– Oletko sinä ristitty, lurjus, vai etkö? huutaa eräs ukko joukosta.
– Onko ennen nähty moisen hevosen vetävän tuollaista kuormaa? lisää toinen.
– Sinä tapat sen liialla työllä! huutaa kolmas.
– Älä sure, minun omaisuuttani se on! Teen sille mitä tahdon! Käykää kaikki kärryille! Minä tahdon, että sen on ehdottomasti juostava!..
Äkkiä kajahtaa yleinen nauru ja hämmentää kaiken. Hevonen ei kärsi enää kauvemmin lakkaamattomia iskuja, vaan alkaa potkia. Äskeinen ukkokaan ei voi enää pidättää nauruaan. Ja suoraan sanoen: moinen vanha kaakki ja uskaltaa sentään potkia.
Kaksi miestä joukosta tuo vielä lisää ruoskia ja juoksee hevosen kimppuun molemmilta puolin.
– Lyökää kuonolle, silmille, silmille! huutaa Mikolka.
– Lauletaanpas, veljet! huutaa joku kärryiltä, ja kaikki kärryillä olijat yhtyvät siihen. Ilmoille kajahtaa hävytön laulu; rumpu pärisee, loppukertaukset vihelletään. Mukana oleva nainen särkee pähkinöitä ja naureskelee.
… Lapsi juoksee hevosen luo, hän juoksee sen eteen, hän näkee, kuinka sitä lyödään silmille, suoraan silmille. Hän itkee. Sydän nousee kurkkuun, kyyneleet pulpahtelevat. Joku ruoskijoista lyö häntä kasvoille; hän ei tunne sitä, hän vääntelee käsiään, huutaa, heittäytyy tuota harmaahapsista ja – partaista vanhusta vastaan, joka puistaa päätään ja tuomitsee kaikkea tätä. Eräs nainen tarttuu hänen käteensä viedäkseen hänet pois, mutta hän tempautuu irti ja juoksee uudelleen hevosen luo. Sen voimat ovat kohta lopussa, mutta se alkaa potkia vielä kerran.
– Piru sinut periköön! huutaa Mikolka raivoissaan. Hän heittää pois ruoskan, kumartuu ja ottaa kärryjen pohjalta pitkän ja paksun aisan, tarttuu sen päähän molemmin käsin ja kohottaa sen lyödäkseen ruskoaan.
– Hän lyö sen mäsäksi! huutavat sen ympärillä olijat.
– Hän lyö sen hengiltä!
– Se on minun omaisuuttani! huutaa Mikolka antaen aisan pudota. Kuuluu kova läjäys.
– Ruoskikaa sitä, ruoskikaa! Mitä vitkastelette! huutaa ääni joukosta.
